Violan tarina

Viola oli vain 18-vuotias lähtiessään ensimmäisen kerran Keniaan. Lukion aikana ei ollut syntynyt urahaaveita, tai selkeää kuvaa siitä, mitä hän haluaisi tulevaisuudessa tehdä, mutta Afrikka oli maanosana aina kiehtonut ja kiinnostanut.

Hän työskenteli vapaaehtoistöissä ollessaan Makongenin kylässä työleirillä istuttamassa puita, slummilastenkodissa Nairobissa, sekä fyysisesti vammaisten lasten lastenkodissa Nungunissa.

 

10366259_766635103376872_3138579392189624679_n

 

Matka muutti paljon. Paluu Suomeen tuntui vaikealta ja elämä kotona hajanaiselta. Viola tahtoi tehdä enemmän ja jatkaa työtä tavalla tai toisella.

”Selvittelin pitkään mahdollisuuksia ja otin yhteyttä lukuisiin järjestöihin. Tahdoin pystyä tekemään jotain suurempaa, mutta vastaus oli kerta toisensa jälkeen, että he ottavat vain korkeastikoulutettuja henkilöitä. — Eli minun ylioppilastaustani ei vain riittänyt.”

 

Se ei suinkaan pysäyttänyt. Viola sai hullun ajatuksen, joka kyti päässä ja alkoi hiljalleen muuttua suunnitelmaksi. Mitä jos hän perustaisi ihan oman järjestön?

”Aluksi nauroin ajatukselle itsekin, mutta en päässyt siitä yli ja lopulta päädyin googlettamaan asioita ja yhtäkkiä huomasin jo soittelevani paikkoihin. — siitä se lähti. Taustatyöhön ja asioiden järjestelyyn meni muutama kuukausi. Tuona aikana en uskaltanut vielä paljastaa suunnitelmaani edes hyville kavereilleni, tai äidilleni. — Halusin että kaikki on valmista kun asia tulee julki.”

 

Lokakuussa 2014 Patentti- ja Rekisterihallitukselta tuli viimein kauan odotettu kirje ja Home Street Home oli saanut peräänsä tunnuksen ry.

”Jälkikäteen ajateltuna, en tiennyt sillä hetkellä vielä mitään — mutta voi olla, että se on juuri se syy, miksi asiat ovat menneet pääsääntöisesti tosi hyvin. Olen ollut alusta asti todella varovainen ja tarkka. Kaikkea on pohdittu pitkään ja huolella — yhtäkään päätöstä ei ole tehty hätiköidysti ja taustatyö on hoidettu tarkkaan”

Järjestön julkistamistilaisuus pidettiin marraskuussa 2014 Jämsän keskustassa, Akuliinassa. Tilaisuuden jälkeen asiat etenivät vauhdikkaasti lyhyessä ajassa: Viola organisoi tapahtumia, tempauksia, juoksi esiintymässä yhdessä jos toisessakin paikassa ja päivitti aktiivisesti sosiaalista mediaa alusta alkaen. Viola opiskeli samaan aikaan valokuvaajaksi, joten järjestön brändi ja ulosanti on senkin vuoksi ollut alusta alkaen tarkoin harkittua.

 

11907763_865417403541931_5458801185431111480_n - Copy

 

Vuoden 2015 aikana varainkeruu oli suuressa roolissa, mutta samalla myös Kenian puolen tiimi alkoi kasaantua.

”Otin jo järjestön perustamisvaiheessa yhteyttä ystävääni, johon tutustuin Makongenin kylässä. Huomasin jo silloin, että Salimin ja minun ajatukset kohtasivat ja ihailin valtavasti hänen motivaatiotaan auttaa lapsia ja tehdä töitä yhteisön auttamiseksi. — Se inspiroi mua ihan valtavasti.

Laitoin Salimille viestiä ja kysyin että olenko hullu, jos aloitan ihan oma projektin. Sieltä suunnasta vastaus oli lyhyesti: Mä olen mukana! 

Salim kutsui meidän tiimiin mukaan aluksi serkkunsa ja hyvän ystävänsä. Myöhemmin myös tädin perhe, molemmat veljet, sisko, kaverit ja serkut ovat liittyneet mukaan — kukin omalla tavallaan. 

Virallinen paperiprosessi Keniassa oli työläs. Mulla meinasi jossain kohtaa usko loppua, kun asiat eivät edenneet. — Mutta kuinka ollakkaan lokakuussa 2015, vuosi Suomen rekisteröinnin jälkeen, olimme virallinen tekijä myös Keniassa. Se oli hurjaa”

img_4483

img_2790img_7380img_1982img_2953

Kun paperisota oli molemmissa päissä ohi, oli vihdoin mahdollisuus aloittaa toiminta. Tammikuussa 2016 Home Street Home starttasi ensimmäisen projektinsa Keniassa. Puolessatoista vuodessa järjestö on auttanut yli 1500 lasta ja pyörittää nyt aktiivisesti toistakymmentä projektia. Järjestön toiminta, projektit ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat muovaantuneet matkan aikana, mutta taustalla on edelleen se sama, palava intohimo lasten auttamista ja kehitysyhteistyötä kohtaan.

”Monet aina ihmettelee että miten mä jaksan tehdä työtä mistä en saa palkkaa. — Ja mitä teen opiskelun ja töiden päälle. — Mutta kun kyse ei ole siitä. Tää ei ole mulle työ, tää on elämäntapa.

Kaikista parhain palkkio on nähdä yksittäisen lapsen kehitys ja todeta se että hitsi vie, toi muutos tapahtui siksi että mä tein tän. Se on järjettömän antoisaa ja pistää mun kropan kylmille väreille kerta toisensa jälkeen. 

Mä tiedostan, että en pysty auttamaan kaikkia. En kykene pelastamaan kaikkia maailman lapsia tai poistaa lapsikuolleisuutta — vaikka haluaisin. Mutta mä olen jo todistetusti pystynyt vaikuttamaan yli tuhannen lapsen ja heidän perheidensä, sekä kyläyhteisön elämään ja musta se on jo jotain. 

Maailma ei parane hetkessä, eikä muutos tapahdu sormia napsauttamalla, mutta pienilläkin teoilla on merkitys. Auttamalla lapsia, me autetaan koko yhteisöä ja niin se kehitys tapahtuu. — ja maailma muuttuu vähän paremmaksi.”

 

img_7390img_5125-2img_3404-palautettutoimiston avajaiset img_5601

Päivitetty 16.6.2017